316553.jpg

Hedvig von Haartmanin ja Louise af Forsellesin jälkeen oli tutustumisvuorossa ”vankien ystävästä” kertova kirja Ester Ståhlberg: Mathilda Wrede (Porvoo 1939). Yli 450-sivuinen kirja tuli luetuksi parissa kolmessa päivässä, mikä omalta osaltaan osoittanee, että teksti oli sujuvaa ja kiinnostavaa.

Vaikka kirjoittaja onkin toinen kuin kahdessa edellisessä lukemassani kirjassa, myös tässä elämäkerrassa useimmat Mathilda Wreden lähipiiriin kuuluneet ihmiset ovat selvästi tunnistettavia; nimet ja sukulaisuussuhteet kerrotaan tarkoin. Näin siitä huolimatta, että kirjoittaja itse alkusanoissaan sanoo kirjoittaneensa ”romaanin”. ”Aihe ja sisällyksen todenperäisyys ei ole siitä muuttunut, vaikkakin mielikuvitukseni on ollut sen käsittelyssä myötävaikuttamassa. Käsittääkseni tämä muoto sopii hänen kaltaisensa henkilön kuvaamiselle parhaiten. Siten hän tulee helpommin myös muille eläväksi. Sillä elämää hän tahtoi luoda ja elävänä hän tahtoi säilyä jälkimaailman muistossa.”

Maaliskuun 8. päivänä 1864 Vaasassa syntynyt, 25.12.1928 kuollut kuvernöörin, vapaaherran tytär Mathilda Wrede jäi äidistään orvoksi jo alle vuoden ikäisenä, minkä jälkeen hänen vanhin sisarensa Helena sai hoitaa äidin virkaa. Kenties tämä osaltaan vaikutti hänen vähäosaisia kohtaan tuntemansa myötätunnon syntymiseen. Se, että hänen huomionsa kohdistui erityisesti vankeihin, johtui arvatenkin osaltaan siitä, että jo lapsuuskodissaan hän joutui usein näkemään vankeja, jotka kävivät kuvernöörin talossa tekemässä monenlaisia töitä. Vaikka ajan hengen mukaisesti hänen toiminnallaan oli vankka kristillinen tausta, elämäkerta kuitenkin kertoo ehkä enemmänkin inhimillisyydestä, filantropiasta, kuin syntisten käännyttämiseen tähtäävästä uskonnollisuudesta.

Oman viehätyksensä tuovat kirjassa paikoitellen kerrotut Wrede-suvun sukutarinat, joissa on perimätietoa suvun alkuperästä ja varhaisvaiheista. Myös eräiden muiden henkilöiden kohdalla on vastaavia tarinoita. Lisäksi tekstiä elävöittävät monet humoristisetkin anekdootit Mathildan ja hänen sukulaistensa elämästä.

Mathilda Wreden vankiloissa tapaamista vangeista useimmat jäävät nimettömiksi. Silloinkin, kun heidät mainitaan nimeltä, voi annetun nimen (vaikkapa Karsta-Jaakko, Helapää-Heikki tai Eijer-Hurmaaja)  perusteella olla vaikeaa jäljittää todellista kirkonkirjoihin merkittyä henkilöä. Poikkeuksiakin on: Matti Haapojasta on muuallakin kirjoitettu niin paljon, että hänen juurensa on kohtuullisen helppo selvittää.